Miten Mielimatkat syntyi?
Olemme äiti ja poika. Ihmiset, jotka menettivät tyttären ja siskon vuonna 2013.
Mielimatkat syntyi omakohtaisen kokemuksen kautta - siitä, kun joku rakas ei enää ole läsnä ja elämä muuttuu äkillisesti, eikä suuntaa eteenpäin ole. Siitä, kun vaikeat tunteet, muuttunut arki ja loputtomat kysymykset tekivät elämästä lähes mahdotonta.
Suru vaikutti meihin eri tavoin ja olemme käsitelleet sitä hyvin erilaisin keinoin. Toinen meistä halusi kirjoittaa ja etsiä lohduttavia sanoja taukoamatta. Toinen sulkeutui ja kantoi kaiken pitkään sisällään. Toinen kävi terapiassa, toinen taas ei. Toinen eristäytyi muista ja pysytteli kotona. Toiselle kaverit olivat kaikki kaikessa ja koti ahdisti.
Vuosien aikana opimme, ettei suremiseen ole yhtä oikeaa tapaa, eikä muottia. Jokainen kokee menetyksen omalla tavallaan ja omista lähtökohdistaan käsin. Se on raskas kokemus, eikä valmista aikataulua voi antaa kenellekään. Aluksi se vie kaiken huomion, mutta ajan saatossa se muuttaa muotoaan ja jokaisella on lupa selvitä siitä.
Miten kurssi syntyi?
Kurssi ei syntynyt hetkessä. Se on puolentoista vuoden istumisen, ideoinnin ja innostuksen tulos. Sen synnyssä oli ylä- ja alamäkensä ja tekemisen aikana koimme niin surua ja kaipausta kuin ilonhetkiä ja rakkautta. Olemme ylpeitä siitä, mitä saimme aikaan. Tekeminen hyödytti myös meitä.
Kurssi on tehty vilpittömin mielin ja sydämellä.
Kurssin punaisena lankana kulkee ajatus pienestä askeleesta, jonka ottamalla saa voimavaroja arkeen ja vähitellen löytää itselleen lohdullisen tavan elää surun kanssa.
Ja miksi?
Suru vie aikaa ja uuden tasapainon syntymiseen tarvitaan tukea ja erilaisia arkea helpottavia keinoja ja tapoja.
Siksi loimme paikan pysähtyä. Paikan, johon voi tulla juuri sellaisena kuin on- vaikeiden tunteiden kanssa, vailla suuntaa ja huomista.
Paikan, jossa ei tarvitse kiirehtiä, eikä suorittaa ja jossa voi hetken olla katseilta ja elämän vaatimuksilta piilossa. Ja sitten palata takaisin oman elämän arkeen hitusen kevyemmin mielin ja vahvistuneena.
Olemme koonneet mukaan niitä asioita, joista meille itsellemme on ollut apua - pieniä hetkiä pysähtymiseen, mielen kuorman keventämiseen ja voimavarojen etsimiseen.
Hei! Olen Jutta. Tämä on äidin tarina lapsen menetyksestä - ja syy siihen, miksi Mielimatkat syntyi.
Kun elämä pysäyttää ja kaikki tuttu häviää, jäljelle jää vain tuskainen totuus: nyt on näin.
Tarinani on Mielimatkojen perusta ja kutsu sinulle, joka olet menettänyt jotain rakasta. Kun on valmis kohtaamaan sen, mikä eniten sattuu, alkaa vähitellen matka jonnekin uuteen.
Menetys muutti kaiken
Lapseni kuoleman myötä koko siihen astinen elämäni pyyhkiytyi pois.
Luulin aina olevani vain tavallinen äiti, joka käy koulussa töissä. Rakastin elämääni. Rakastin lapsiani ja myös työtäni. Elämä koostui pienistä tavallista asioista. Kaikki oli hyvin.
Menetyksen myötä jäljelle jäi tyhjyys, eri tavoin oireileva keho sekä hämmennys siitä, kuka minä olen ja miten tämän asian kanssa ylipäätään voi elää.
Minä en halunnut mitään ja viha täytti päiväni, ei niinkään suru.
Alkoi uuteen elämään totuttelu. Leijuin vailla suuntaa ja tarkoitusta. Niin meni pitkään, eikä minulla ollut mitään annettavaa kenellekään. Purin pahaa oloani kirjoittamalla, kuuntelemalla musiikkia ja kävin terapiassa. Ne auttoivat.
Osallistuin vuonna 2022-2023 Satakunnan keskussairaalan järjestämään koulutukseen ja valmistuin kokemusasiantuntijaksi. Nykyisin käyn puhumassa opiskelijoille ja eri tilaisuuksissa menetyksestäni ja sen vaikutuksista elämääni.
Tarinani avulla voin jakaa kokemukseen perustuvaa tietoa - aitoa, koskettavaa ja samaistuttavaa.
Kerron omasta kokemuksestani ja niistä keinoista, jotka auttoivat minua eteenpäin. Toivon, että löydät niiden joukosta myös itsellesi jotain hyödyllistä.
Aloita matka itseäsi varten.
Minun elämäni muuttui näin.
Hei! Olen Erik.
Olin 15- vuotias, kun elämäni muuttui totaalisesti.
Kun sinut herätetään äkillisesti ja luulet, että olet nukkunut pommiin koulusta, mutta todellisuudessa elämäsi muuttuu totaalisesti sinä päivänä, kun menetin siskoni. Automatkalla sairaalaan kuulet sanat:" Mitä ikinä tapahtuukin, kaikesta selvitään."
Ja niin olen selvinnytkin. Tie on ollut pitkä, kivinen ja henkisesti raskas. Sellaista oloa ei voi kenellekkään selittää, mitä ihminen käy lävitse, kun menettää kaikkein rakkaimman..siskon, tuen ja turvan.
Usein mielessäni kävi ajatus "Miten selviän tästä?" En halunnut ammattilaisen apua, koska en halunnut puhu kenellekkään siitä mitä sisälläni on. Tuska ja suru, mikä sisälläni velloi, tuntui siltä, ettei kukaan ymmärrä minua. Sulkeuduin ja hain lohtua muualta.
Minun pakopaikkani oli pelimaailma, vaikka aikaisemmin nuoruudessani en ikinä pelannut videopelejä, tai sitten vain pyrin sivuuttamaan asian muilla keinoin.
Olin iloinen, bmx-pyöräilyä harrastava sekä laajan kaveriporukan omaava nuori ja se oli minulle helpoin ja parhain paikka paeta todellisuutta. Siellä kaikki unohtui. Minulla ei ollut arki rytmiä, joten se oli myös helppoa.
Kaverini ovat olleet myös tukenani, mutta ei siinä iässä kukaan toistaan sen paremmin osannut auttaa.
Illat ja yöt olivat minulle pahimpia. Kun kaikki muut menivät nukkumaan, minun taisteluni alkoi.
Tunteet vyöryivät mieleen, vaikka kuinka taistelin vastaan. Pää tyynyllä kyynelehtien ja samaan aikaan vaipuen yhä syvemmälle synkkien ajatusten ja ahdistuksen maahan, uni valuu vain pidemmälle ja pidemmälle. Mieli teki tepposensa ja kaikki asiat vain kasaantuivat ja paisuivat, niin ettet tiedä enää mitkä ovat oikeita ajatuksia ja osa sinua, ja mitkä paniikin ja pelon luomia harhoja.
Eräänä yönä kirjoitin ajatukseni puhelimeen ja seuraavana aamuna luin ne ja pohdin niitä.
Oloni tavallaan huojentui, kuin luin aamukahvin ääressä niitä ja totesin, että osassa on perää ja toiset tuntuvat "hulluilta ajatuksilta". En ollut koskaan aiemmin kirjoittanut tai avannut niitä synkimpiä ajatuksiani kenellekkään tai mitenkään pois omasta mielestäni. Vaikka kirjoitin vain muutamia sanoja, tunsin pientä helpotusta mielessäni.
Aina kun koin äärimmäistä ahdistusta iltaisin, tein näin ja se on osa minun polkuani. Sillä tavalla olen pääsyt purkamaan asioita ja päässyt surutyössäni eteenpäin.
