Kuolettavat rappuset

4.12. 2013

ruutuvihon kirjoituksia

 Rappuset

Minusta on tullut ikävä ja tyhjä olento. Jotain sellaista, mitä en enää tunnista omaksi itsekseni. 

Ehkä se johtuu tästä pimeydestä ympärilläni. Tai hirviöstä, joka asuu sisälläni ja kiusaa minua kaiket päivät. Ikävöin ja kaipaan ja makaan jälleen olohuoneen lattialla. Mieli vaeltelee omia polkujaan. Aikaa ei ole. Ajattelen.

Vielä vuosi sitten sinä kävit koulua. Se oli lukiossakin sinulle helppoa. Halusit oppia uutta.

Koulukaverisi kertoivat, että olit huumorintajuinen ja reilu toisia kohtaan. Ja senkin, että torkahtelit toisinaan koulun aulan nukkavierulla sohvalla.

Talkkari Hannun sanat, koulun käytävällä olleesta muistovihosta, palaavat mieleeni:

- Aina vaihdettiin sanoja- milloin mistäkin- ja hymyiltiin toisillemme. Iloisuutesi jäi mieleeni.

Sinä et antanut periksi.

Olit sitkeä ja sisukas. Vihainen kyllä useasti. Ja väsynyt nuori nainen.

- Hei! Tässä teille esittäytyy joulujuhlien kuuluttaja.

- Onhan se kiltti? Saako sitä silittää?

- Taas tuli täydet. Että nää laskut on helppoja. Miten joku ei tajua näitä!

- Koita nyt keskittyä. Mulla ei ole koko päivää aikaa opettaa sulle tätä englantia, kun mulla on 

kynsihuolto.

- Syömään! Tällä olisi nyt tarjolla näitä mun herkkuja - jamaikalaisia lihapiirakoita.

- Henri, pysäytä auto! Käyn ottamassa valokuvia noista kukista. Voi, miten upeita kukkia.

- Hei, ei me nyt niin aikaisin tulla kotiin! Ei todellakaan.

-  Äiti, mua huimaa ja on niin hirveän paha olo, enkä millään jaksa mennä kouluun. 

- Rappuset ei kyllä ole mua varten. Joku päivä ne vielä vie mun hengen, kun happi loppuu. Tänään meinasi jo loppua.

 - Ihan järjetön juttu. Mun jalat ei enää taivu kunnolla, enkä voi ajaa pyörällä. 

Vihaan mun jalkoja!

Kuuletko?

Vihaan.

Oliko kiva synnyttää tällainen vammainen ihminen? Mitä?

- Äiti, auta minua. Mun keho pitää mua vankinaan, eikä anna tehdä asioita, mitä niin kovin haluaisin. 

-Rakastan sua, äiti. 

Tunsin ajatusvirran kiihtyvän ja karkaavan käsistä. Liikaa adrenaliinia. Kylmää hikeä. Kiihtymystä.

Vaikka haluaisin ajatella muuta, huutavat sanasi mielessäni koko ajan. Siirryn lattialta sänkyyni. Pelästyn omia ajatuksiani. Kukaan ei tiedä millaiseen vahinkoon minä kykenen. Mutta ensin kerään voimia vaipumalla armolliseen uneen.  

Ylös- vai alaspäin. Kumpi olikaan vaikeampaa?

Minä nukun valtavasti.