Sen kanssa oppii elämään

Hei!

Olen Jutta Pohjola, Mielimatkojen- sivuston perustaja. Sivuston toinen perustaja on rakas poikani. Minulla on myös tyttö, mutta häntä voin tavata ja halata vain muistoissani mieleni matkoilla.

Olen lapsesta lähtien ollut innokas kirjoittaja. Ekaluokkalaisena juttuvihkoni täyttyivät iloisista tarinoista. Kahdenkymmenen opevuoden kokemuksella voin sanoa: -Kelpo suoritus pikku Jutta, oikeinkirjoitus kohdillaan ja vieläpä kuvien kera. Onneksi äitini säästi nuo vihot. Nyt ne ovat tärkeitä aarteita lapsuuteni ajoilta. Ihana opettajani kirjoitti:-Oli ilo lukea tarinoitasi! Hän, jolla oli okranväriset mokkasaapikkaat.

Sain paljon, mutta menetin myös paljon. Niin minusta tuli myös kokemusasiantuntija. Joka kerta, kun astun yleisön eteen, koen olevani elossa ja lähellä tytärtäni. Tiedän mistä puhun. Olen elänyt ja kokenut jokaisen asian, tapahtuman ja tunteen aiemmin.Tiedän tekeväni kunniaa tyttäreni elämälle-ja samalla voin ehkä auttaa toisa.

Blogissani kerron välähdyksiä yhden tavallisen ihmisen elämästä- minun elämästä. Samalla lohdutan omaa mieltäni, sillä yhä edelleen yritän ymmärtää ja laittaa asioita järjestykseen päässäni. Ikään kuin se auttaisi jotakin.

Auttaa se.

Minua.

Toisinaan.

Tämä on yhdenlainen tarina- samaistuttava joiltain osin, toivoa antava ja totta. Olen iloinen, jos löydät tarinoista jotain, joka auttaa sinua.

Menettäähän voi vaikka mitä.
Minä menetin lapseni.

Siksi kirjoitan.

Sanoja

Ihmisen mieli on kummallinen. Se vaeltelee menneen ja tulevan välillä, vaikka kumpaankaan se ei omista. Se takertuu muistoihinsa kuin hukkuva köyteen tai heittää siimaa tulevan saaliin toivossa. Kumpikin on utopiaa ja kaukana jossain mitä ei ole.

Vanhempani ovat olleet 60 vuotta naimisissa. Nyt, kun äiti on muistamaton ja joutuu asumaan palvelutalossa, on isälläkin aikaa muistella elämäänsä. Erityisesti sitä, miten vaimo teki aikanaan kaiken -ja vähän enemmänkin -hänen ja muiden puolesta. Ja tajuta, että kaikki se on nyt mennyttä.

Tiedän, että isää vaivaaat ajatukset ja loputtomat syytökset.

 “Kehuinko vaimoani tarpeeksi?"

Kerroinko, että olet kaikkeni, mittaamattoman arvokas ja rakas.” 

Vaimo, joka uhrasi omat tarpeensa muiden loputtomille vaateille. Keitti perunat puoli kolmeksi, kun mies saapui keilaharjoituksista. Ajoi pyörällä kesät talvet diagonialaitokselle töihin. Oli aina kotona, paitsi sen yhden kerran, kun kävi pikaisesti hammaslääkärissä, ja me lapset istuimme malttamattomina keittiön pöydän ääressä voileipiä odottamassa. Myöhemmin söimme niitä närkästyneinä ja pahoilla mielin. Mennä nyt sillä tavalla hammaslääkäriin.

Minulla oli poikaystävä. Mice. Hän saapui hienolla Preludellaan ja kiipesi ketterästi sisään makuuhuoneeni ikkunasta. Minä olin umpirakastunut ja odotin häntä Amerikasta lähetetty yöpuku ylläni. Hän saapui ja lähti ja puhui juuri oikeita sanoja.

Ja minä luulin, ettei äiti tiennyt yöllisistä puuhistani. Eihän hän muutenkaan oikein mitää tiennyt. Oli kotona, siivosi ja pyykkäsi.

Eräänä päivänä hän kuitenkin sanoi:

-Tuo poika pitää sinua aivan pilkkanaa, tulee ja menee miten huvittaa. Mitä lie satuja sinulle syöttääkään? Ja sinä taidat uskoa häntä.

Nuo sanat olivat painavia kuin sementtisäkki, siksi muistan ne vieläkin. Ja siksi, että ne olivat totta. 

Elämä on luopumista. Ja luopuminen on vaikeaa. En olisi millään luopunut Micestä. Teki kipeää myötää, että ei se rakasta. Myöhemmin sain harjoitella lisää. Oli tuskaisaa luopua sinusta tietäen, että rakasta.

Koulumme talonmies totesi, ettei ollut koskaan aiemmin nähnyt niin kaunista pikkutyttöä. Hän sanoi sen sinulle, tytölleni, ensimmäisenä koulupäivänä.

Sinua nuo sanat huvittivat.

-"Ihan tyhmä talkkari".

Sanoja. 

Lopulta kaikki tiivistyy siihen, mitä jäi sanomatta — ja siihen, mitä ehkä sittenkin tuli sanottua.