Minä kestän, mutta sydämeni ei ehkä

3.9.2013

ruutuvihon kirjoituksia

Siellä jossain

Mitä mieli ei jaksa kantaa, sen keho ottaa kantaakseen, sanoi ystäväni. Rintaa särkee. Onkohan minulla syöpä?

Toden totta kehoni kantaa surua, kun minä en jaksa. Urhoollinen keho.

Hyvä niin. Muuten en selviä päivistäni. Olen kuolemanväsynyt ilman rasitusta, työntekoa, arkisia velvollisuuksia, kiirettä, liikuntaa tai mitään muutakaan ihmiselle kuuluvaa. Aivoissani pyörii suunnaton karuselli, sellainen nykyisten ja menneiden tapahtumien sekamelska.

Samaan aikaan on tyhjää ja täysinäistä. Samassa ajatusten vyyhdissä on kaikkea: kaunaa, vihaa ja kauniita asioita, muistoja ja mielikuvia sinusta.

Epätoivo väsyttää minut.

Suru puolestaan uuvuttaa taakkansa alle.

Se hautaa minut elävältä.

On vaikea hengittää.

Ajattelen kehikkoni reunoilla olevia ihmisiä- pilareita, jotka estävät minua kaatumasta. Vuorotellen he näyttäytyvät kasvojeni edessä ja sanovat:- Tässä minä olen- pieni ystäväni- sinua varten. Sinun on jaksettava. Minä kannan sinua.

Tuska viiltää sisälläni, kun muistan puhelut, joita heille soitin sairaalan lattialla istuessani, kun minun oli kerrottava heille, että sinua ei enää ole. Minä siis tunnen.

Isovanhemmat. Veljeni. Kummit. Serkut. Ystävät. Koulukaverit. Puhelin painoi kädessäni ja minä soitin.

Minun kehikkoni ympärillä on myös näkymätön maailma, sellainen valon ja rakkauden maailma. Varmasti on. Onhan? En ikinä taivu ajatukseen, että kadotin sinut mustaan pimeyteen.

Tuo toinen todellisuus on nyt sinun asuinpaikkasi ja kotisi.

Sinä elät siellä ja minä täällä. Sinä olet elossa siellä ja minä olen kuollut täällä. Ajatus lohduttaa minua. 

Nyt minä ymmärrän.

Sinä odotat minua jossain ja sitten voimme jälleen halata ja sanoa toisillemme kaikkea kaunista ja ihanaa. Tämä ajatus sydämessäni jatkan kunnes jälleen tapaamme, mutta siihen asti minä, surkea ja säälittävä ihmisolento vihaan.

Vihaan kaikkea ja kaiken aikaa.

Auringon lämmöstä huolimatta on kylmää ja kamalaa. Onko nyt syksy?

Näetkö sinä minua?

Ajetteletko minua?

Ja taas sama hullu ajatus kertää päässäni-sinä olet kuollut- kuin iso moukaroiva pallo.

Unta, mutta ei lepoa. Jalat ovat lyijyä. Koko päivä yhtä ajojahtia.

Minä kestän, mutta minun sydämeni ei ehkä kestä. 

Voinko tulla kanssasi? Ollaan niin kuin ennenkin.

Voisinpa.